Etsittiin siskon kanssa eilen kantarelleja ja suppilovahveroita. Siis etsittiin - tuntitolkulla - ei löydetty. Eikä niitä puolukoita, joita ei viimeksi maltettu poimia. Joku järkevämpi oli malttanut ;o) Nytpähän opittiin, että aina kun metsässä on käden ulottuvilla herkkuja, ne on viisainta kerätä samantien mukaan. Sieniveitsi vain kolisi tyhjässä sankossa kun kuljin metsässä. Metsä (sama) oli ihan erilainen kuin viimeksi; kuiva ja lämmin, joka askeleella risut ja oksat raksahtelivat poikki (miten niitä olikin maa ihan täynnä), sammal littaantui ja jäkälä mureni. Mikä ero viime kertaan! Silloin metsä oli raikas ja tuoksuva, rahkasammal kirkkaanvihreä pehmeä matto, valkoinen jäkälä pullahtanut kosteudessa pallukoiksi.
Jotain muuta kyllä löydettiin: Pieniä mutkaisia, mäkisiä ja kapeita teitä, joilla jokainen vastaantuleva auto sai sydämen pompahtamaan säikähtäneenä, kun tien leveys ei meinannut riittää molemmille. Keskellä korpea ahdistava, liian tiukkaan rakennettu mökkikylä, jossa en itse haluaisi mistään hinnasta lomailla. Sen vastapainoksi aito pieni maalaiskylä, jossa hiekkatiet kulkevat melkein talojen pihojen läpi, vanhoja rakennuksia, ei yhtään ainutta aitaa talojen ympärillä ilmoittamassa, että tässä menee meidän tontin raja. Punamullalla maalattu hyyssi keskellä metsää. Tyrskyävä meri ja kalliot, joihin laskuvesi on jättänyt valkoiset suolareunat. Itse asiassa aika hyvä päivä siis!
Tänään taisin löytää tämän syksyn viimeiset kantarellini. Suppilovahveroita ei edelleenkään näkynyt kuin jonkun toisen sienestäjän korissa niin paljon, että melkein putoilivat reunan yli... Ei oltu yhtään kateellisia... Tänä vuonna opittiin poimimaaan kantarelleja, ensi vuonna sitten suppiksia! Päätettiin siskon kanssa bookata hänen ystävättärensä (ihan pro sienihommassa) opettajaksi ensi kesänä, hyvä ettei soitettu samantien metsän laidalta ;-D
Arvonta tuossa alapuolella jatkuu, tervetuloa osallistumaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti