olin Kölnissä CDG:n kielikurssilla. Viime viikonloppuna tapasin kurssikavereistani kaksi samassa kaupungissa. Toisen kanssa olen ollut kaikki nämä vuodet hyvä ystävä, toista en ollut nähnyt kertaakaan kurssin jälkeen. Silloin aikanaan minä tulin kurssin jälkeen takaisin Suomeen, koska minulla oli täällä työpaikka, he molemmat jäivät Saksaan. Ystäväni tuli vuoden päästä Suomeen, mutta ajautui myöhemmin takaisin Saksaan (koska inhoaa Suomen talvea...) ja on asunut eri puolilla nyt jo 10 vuotta. Hän on jo monta vuotta miettinyt paluuta kotimaahan ja ehkä muuttaakin takaisin lähiaikoina.
Toinen ystäväni jäi kurssin jälkeen Saksaan töihin, löysi elämänsä miehen ja hänellä on kolme lasta. Kuulostaa ihanan romanttiselta, eikö totta? Kuitenkin minulle jäi hänestä alakuloinen kuva. Hän kertoi käyvänsä joka kesä Suomessa perheensä kanssa ja täällä hän on aina surullinen ja miettii sitä, että miksi jäi Saksaan. Nyt hän ei lasten vuoksi voi palata.
Nuorena ei - eikä aina vanhempanakaan - tule ajatelleeksi, että joku päätös vaikuttaa loppuelämään ja voi tulla aika, jolloin päätöksen haluaisi perua, mutta ei voi. Ei ainakaan helposti.
Tämä ystäväni voi vain jatkaa nykyisellä tavalla ja tyytyä siihen, että hänen elämänsä on Saksassa ainakin niin kauan kunnes lapset ovat aikuisia, tai tehdä radikaali ratkaisu, erota (vaikea kuvitella, että hänen miehensä muuttaisi Suomeen) ja palata. Mutta mikä olisi silloin lasten kohtalo? Eikä paluukaan ole helppoa niin pitkän poissaolon jälkeen.
3 kommenttia:
Onpas hankala tilanne...Sitä ei tosiaan aina osaa ajatella tarpeeksi pitkälle,mutta toisaalta tuntuu että tarvitseeko? Koskaan ei uskaltaisi tehdä suuria ratkaisuja,jos murehtisi liikaa liian pitkän ajan päässä olevia mahdollisia asioita. Myönnän toki että ystäväsi tilanne on ikävä :/
No voi, onpa kurjaa. Minunkin esikoiseni muutti maapallon toiselle puolelle pari vuotta sitten, ja alkuun tuli itkuisia ikäväpuheluja. Nyt hän on sopeutunut tosi hyvin, mutta lapsia hänellä ei vielä ole. Se on totta, että lasten kanssa on muuttaminen todella hankalaa, mutta mahdotonta se ei ole, jos vaakakupissa on mielenterveys. Lapset sopeutuu kyllä, ja oppivat kielenkin nopeasti, esimerkkejä lasteni luokalla on. Ja onhan Suomessa myös kansainvälisiä kouluja.
Itse olen niin kova ikävöimään, että tunnen tosi paljon myöätuntoa tätä ystävääsi kohtaa. Kaikki hajut/musiikki yms. voi laukaista ihan fyysisen pahanolon ikävän vuoksi joskus = )
Olen samaa mieltä, Hietzu, jos aina ajattelee kaikkia mahdollisia seurauksia, ei uskalla koskaan tehdä mitään... Ja tuskin tämäkään ystäväni olisi voinut tietää 20 vuotta sitten, miltä hänestä nyt tuntuu.
Olet aivan oikeassa, Kotivalo, luulen, että jos on pakko, ratkaisu löytyy. Tuo on ihan totta, mitä sanoit hajuista/musiikista tms., tunnistan tuon myös itsessäni. Vaikka olen ollut ulkomailla vain lyhyitä aikoja, yllättäen on kauhean haikea olo, esim. aina kun kuulen Celine Dionin Titanic-biisin, minulle tulee ikävä Singaporeen. Onneksi se on ohimenevää...
Lähetä kommentti