Der Kölner Dom

Tämän reissun postauksista tulee nyt sokerina pohjalla se, mikä on Kölnissä Se Juttu: Kölnin tuomiokirkko. Sitä ei voi ohittaa, niin mahtava se on. Ensimmäisen kerran näin sen vuonna 1989 interraililla. Vaihdoimme junaa Kölnissä ja koska olin kuullut, että tuomiokirkko on ihan päärautatieaseman vieressä, pingoin asemalta ulos vain nähdäkseni sen. Ja siinähän se tökötti (tornit eivät mahtuneet tähän otokseen, ovat oikealla):


Ihailin kirkkoa sen viisi minuuttia, mikä minulla oli silloin aikaa, ja painelin takaisin laiturille ystäväni ja rinkkojen luo. Enpä silloin arvannut, että jo vajaan vuoden päästä asuisin Kölnissä. Enkä myöskään sitä, kuinka harvoin siellä kävisin (kurssin jälkeen 1992 ja nyt 2010).


Kirkko on mykistävä ulkoa, mutta myös sisältä. Tilaa on valtavasti. Korkeus tuo avaruutta ja isot lasimaalausikkunat valoa, vaikka niitä ei ulkopuolelta juuri huomaa.


Kirkko on goottilaista tyyliä ja sen rakentaminen kesti yli 600 vuotta (1248 - 1880). Korjattavaa riittää ja kuvistakin näkee, kuinka korjatut kohdat ovat ihan valkoista kiveä ja vanhimmat ovat tummuneet lähes mustiksi. Luulin ensin, että kameran muistikortissa oli joku vika, kun alla oleva kuva näyttää tuolta, mutta ei, värierot ovat oikeasti noin suuret.




Tornit kohoavat 157 metrin korkeuteen ja 98 metrin kohdalla on näköalatasanne. Olen kiivennyt sinne pari-kolme kertaa, mutta nyt ne 533 askelmaa kapeassa kierreportaikossa tuntuivat ihan liian rasittavilta... Laiskuus valtasi ja jalkakin oli kipeä... (Nyt toki kunnossa jo.)



Vaikuttavin näky on illalla, kun koko kirkko on valaistu hopeanhohtoiseksi. Näyttää siltä kuin se olisi tipahtanut taivaasta kaiken keskelle.



Kölniläinen instituutio Paljasjalat sattui konsertoimaan tuomiokirkon aukiolla juuri kun olimme Kölnissä. Väkeä näytti riittävän. Me ihailimme moniväristä tuomiokirkkoa ja istuskelimme monien muiden tavoin katukuppilassa. Musa kuului ihan riittävän hyvin sinnekin ;-D

Museossa

Tällä reissulla ehdin jopa museoon, Wallraf-Richartz oli kohteemme. Valokuvia sai ottaa ja huomasin juuri, että valokuvani ovat näköjään kaikki uskonnollisaiheisia ;o)


Muutakin museossa oli tarjolla; impressionisteja ja pointillismia - tässä Maximilian Lucen Notre Dame. Yksi Claude Monet´n lumpeenkukkataulukin oli, mutta parempiakin olen nähnyt.


Aika paljon oli myös ikoneita, jopa isoja ja sellaisia, joissa oli myös takana kuva. Näiden kahden Kristus-aiheen tekijöitä en tiedä, koska usein vain nautin taulujen katsomisesta painamatta tekijää mieleen.


Paul Delarochen Herodias (alla) jäi parhaiten mieleeni.


Lähes yhtä vaikuttava kuin museon taulut oli myös museon ikkunoista avautuva maisema. Sattui vielä sopivan vaihteleva puolipilvinen päivä, joten otin aika monta kuvaa myös vanhasta raatihuoneesta (alla) ja Gross St. Martin -kirkosta (alinna).



Joku oli tykännyt tästä näkymästä vielä enemmän kuin minä; painanut naamansa ikkunaan kiinni niin, että valokuvakin on epätarkka keskeltä...

20 vuotta sitten

olin Kölnissä CDG:n kielikurssilla. Viime viikonloppuna tapasin kurssikavereistani kaksi samassa kaupungissa. Toisen kanssa olen ollut kaikki nämä vuodet hyvä ystävä, toista en ollut nähnyt kertaakaan kurssin jälkeen. Silloin aikanaan minä tulin kurssin jälkeen takaisin Suomeen, koska minulla oli täällä työpaikka, he molemmat jäivät Saksaan. Ystäväni tuli vuoden päästä Suomeen, mutta ajautui myöhemmin takaisin Saksaan (koska inhoaa Suomen talvea...) ja on asunut eri puolilla nyt jo 10 vuotta. Hän on jo monta vuotta miettinyt paluuta kotimaahan ja ehkä muuttaakin takaisin lähiaikoina.


Toinen ystäväni jäi kurssin jälkeen Saksaan töihin, löysi elämänsä miehen ja hänellä on kolme lasta. Kuulostaa ihanan romanttiselta, eikö totta? Kuitenkin minulle jäi hänestä alakuloinen kuva. Hän kertoi käyvänsä joka kesä Suomessa perheensä kanssa ja täällä hän on aina surullinen ja miettii sitä, että miksi jäi Saksaan. Nyt hän ei lasten vuoksi voi palata.


Nuorena ei - eikä aina vanhempanakaan - tule ajatelleeksi, että joku päätös vaikuttaa loppuelämään ja voi tulla aika, jolloin päätöksen haluaisi perua, mutta ei voi. Ei ainakaan helposti.


Tämä ystäväni voi vain jatkaa nykyisellä tavalla ja tyytyä siihen, että hänen elämänsä on Saksassa ainakin niin kauan kunnes lapset ovat aikuisia, tai tehdä radikaali ratkaisu, erota (vaikea kuvitella, että hänen miehensä muuttaisi Suomeen) ja palata. Mutta mikä olisi silloin lasten kohtalo? Eikä paluukaan ole helppoa niin pitkän poissaolon jälkeen.