Jumissa Valamossa

Kesällä ehdin käydä Valamossakin - tarkoitus oli olla siellä yksi yönseutu, mutta toisin kävi. Olin juuri lähdössä ajelemaan kohti kotia, kävin luovuttamassa avaimen ja pakkasin loput tavarat takakonttiin. Otin vain ne, jotka ajattelin laittaa apukuskin penkille. Heitin luukun kiinni ja nykäisin apukuskin ovesta. Hyvä ettei ripa jäänyt käteen! Ovi oli lukossa ja niin olivat kaikki muutkin.

Avain oli jäänyt takakonttiin. Lasken sen usein takakontin pohjalle siksi aikaa, kun laitan sinne tavaroita... joo, ei pitäisi, se kyllä valkeni nyt. En meinannut uskoa asiaa todeksi, mutta niin se vain oli. Minulla oli käsissäni kännykkä, kukkaro, pikkukamera ja vesipullo. Taivalsin takaisin vastaanottoon ja kerroin pulmani ystävälliselle Elenalle.

Elena sanoi: "Minä soitan Terolle, hän tietää, mitä tehdä." Ihmettelin, kelle Terolle, mutta se selvisi pian. Tero ja apupoika saapuivat pakettiautolla ja niin huristelimme mäkeä alas parkkipaikalle tutkimaan tilannetta. Ei auttanut ovien nykiminen, ei renkaiden potkiminen. Tero sanoi, että hän soittaa Kuittiselle. Kuittinen kuulosti olevan paikallinen monitoimimies, jolta löytyy ratkaisu lähes kaikkiin pulmiin.

Ei löytynyt tällä kertaa. Autoni on liian uusi (vm. 2006), jotta sitä saisi millään kepulikonsteilla auki. Hyvä juttu tietysti silloin, jos joku yrittäisi varastaa sen, mutta epätoivo meinasi vallata minut. Kuittinen käski soittamaan merkkikorjaamoon Joensuuhun, josko he osaisivat neuvoa.

Niinpä Tero soitti sinne ja minäkin puhuin sitten: Ovia ei saa auki rikkomatta lukkopesää ja se on satojen eurojen juttu ja siihen lisäksi heidän työaikansa ja matkakulunsa. Joten se siitä. Halvempaa olisi hankkia vara-avain kotoa Valamoon, jos mahdollista. Palasin vastaanottoon.

Ihan ensin minun oli kuitenkin soitettava työterveysasemalleni, sillä minulla oli meneillään lääkekuuri, jota ei voinut keskeyttää. Onneksi lääkäri oli vielä paikalla! Puhelinresepti luvattiin soittaa heti Heinäveden apteekkiin (siis 45 kilometrin päähän). Sitten soitin uudestaan sisarelleni (olin tietysti jo ehtinyt ilmoittaa hänelle, vaikka piti säästellä puhelinta, kun akku ei tietenkään ollut ihan täysi...). Siellä oli jo harkittu, josko nuoriso hyppäisi autoon ja toisi avaimen, mutta tulimme siihen tulokseen, että satojen kilometrien matka tottumattomille kuskeille on liian pitkä. Päätimme, että sisareni hakee kotoani vara-avaimen ja lähettää sen luostariin pikapostina.

Otin siis huoneen toiseksikin yöksi (onneksi luostarissa oli tilaa!) ja sitten piti vain päästä Heinävedelle apteekkiin. Selvisi, että vastaanotossa työskenteli myös Heinävedellä asuva Eija, joka oli pian lähdössä töistä ja pääsisin sinne hänen kyydissään. Olin äärettömän helpottunut. Siitä tuli ainakin kymmenen kilometrin ylimääräinen lenkki Eijalle, mutta hän ei suostunut ottamaan mitään korvausta.

Kävin apteekissa ja sen jälkeen kaikki oli hyvin; oli rahaa, puhelin, lääkkeet, yöpaikka ja avain tulossa. Kävin pizzalla kun kerran olin joutunut lähtemään Heinavesi Cityyn asti, ja sitten menin paikalliseen sekatavarakauppaan ostoksille. Ilma oli viilenemässä, joten ostin hammasharjan ja muiden välttämättömyystarvikkeiden lisäksi myös pitkähihaisen puseron ja sukat.

Sitten piti löytää vielä paluukyyti. Menin "torille" ja ostin mansikoita. Samalla jutustelin mansikanmyyjän kanssa ja hän soitti minulle taksin, se kuului kuulemma palveluun ;-) Taksi tulikin hetken odottelun jälkeen ja matka takaisin Valamoon meni mukavasti nuoren naiskuljettajan kanssa jutellessa. Antoipa hän minulle kyydistä alennustakin.

Kun näin olin joutunut jäämään Valamoon pitemmäksi aikaa, käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin kirjastossa tutkimassa ikonikirjoja, katselin ikoneita kirkoissa ja Trapesassa ja kuvasin niiden tekstejä. Illalla olin myös hetken palveluksessa, mutta tunsin oloni epämukavaksi, koska minulla ei ollut huivia, joten en viipynyt kauan.

Aamulla odottelin malttamattomana postia. Lopulta se tuli, puolitoista tuntia myöhässä! Kesäjakaja taisi olla vähän arka ajamaan kapeita, mäkisiä ja mutkaisia teitä ;-) Kiittelin vielä kerran Elenaa (Eija oli vapaalla) ja lähdin ajelemaan kohti kotia hyvillä mielin. Ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä on silloin kun heitä tarvitaan!

(Vasta nyt olen ehtinyt katsella kesäkuviani, joten voipa olla, että pari kesäkuvasettiä tulee vielä tänne...)

... ja toisessa kirkossa

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko on jotain niin ainutlaatuista, että sanat eivät tahdo riittää. Siitä ei voi puhua puhumatta paanukattotalkoista, tuhopoltosta, toisista talkoista ja ihmisten yritteliäisyydestä, kärsivällisyydestä ja talkoohengestä. Ja Osmo Rauhalan ja Kuutti Lavosen maalauksista.


Varhain syyskuisena sunnuntaiaamuna vuonna 1997 kirkolle saapui janoinen mies. Hän tunkeutui kirkkoon varastaakseen kirkkoviiniä. Sitä ei löytynyt. Mies lähti pois, mutta palasi takaisin, kun huomasi jättäneensä kirkkoon sormenjälkiä. Hän laittoi palavia kynttilöitä penkkien alle.


Palokunta tuli paikalle, mutta kirkko oli jo ilmiliekeissä ja vain kolme viikkoa aiemmin valmistunut, talkoilla tehty paanukatto romahti muutaman minuutin kuluttua. Puolen tunnin päästä kirkko oli raunioina. Kirkon kaikki puuosat ja arvokas sisustus olivat palaneet.


Kirkon raunioilla 90-vuotias talkoolainen Aarne Järä sanoi: "Me rakennamme tämän uudestaan." Ja niin tapahtui. Kirkko rakennettiin uudestaan perinteisillä työmenetelmillä ja sisätilasta tehtiin samanlainen kuin se oli ollut. Kirkon penkit valmistettiin käsityönä puuliitoksin ja ilman nauloja.


Lokakuussa 2002 mies tunnusti sytyttäneensä kirkon ja oikeudessa hän pyysi tekoaan anteeksi. Lopullinen tuomio oli korkeimman oikeuden päätöksellä kolme vuotta ja kolme kuukautta ehdotonta vankeutta. Lisäksi tuhopolttaja joutuu korvaamaan kirkon jälleenrakentamiskustannuksia lähes 980.000 euroa.


Opas kertoi ihmisten kyselleen talkoolaisilta, ovatko he antaneet tuhopolttajalle anteeksi. Joku teräsvaareista oli vastannut: "Ei tätä voi vihalla rakentaa."


Tyrvään kirkkovaltuusto päätti vain kolme viikkoa tuhopolton jälkeen, että kirkko entistetään paloa edeltäneeseen ulkoasuun ja sisältä kirkkotilaksi. Onneksi, sillä moni on arvellut, että jos päätöstä olisi vitkutettu, järki olisi voittanut tunteen.


Kesällä 2003 Vammalan kirkkovaltuusto päätti, että uudet maalaukset tehdään entisille paikoilleen tuhoutuneiden kuva-aiheiden mukaisesti. Päätavoitteena oli entisen tunnelman palauttaminen ja siksi maalausten piti olla esittävää ja figuratiivista taidetta, ei abstrakteja maalauksia. Kirkkomaalareiksi valittiin Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen, vaikka muitakin nimiä oli esillä.


Osmo Rauhala oli paikallisille päättäjille ennestään tuttu, sillä hän on kotoisin samalta seudulta ja viljelee kesäisin sukutilaa Siurossa. Niinpä hänen valinnastaan syntyi ensimmäisenä yhteisymmärrys. Osmo Rauhala maalasi 71 kuvaa kuoritilan luomiskertomuksesta saarnastuolin evankeliumin sanaan.


Rauhalan työpariksi olivat ehdolla Markus Konttinen ja Kuutti Lavonen, mutta koska seurakunta etsi nimenomaan henkilökuvien maalaajaa, Lavonen nousi ykkösehdokkaaksi.


Kuutti Lavonen maalasi 29 kuvaa lehterin kaiteisiin. Päätylehterissä ovat apostolien kuvat ja viimeinen tuomio.


Pohjoislehterin paneeleihin hän maalasi Kristuksen kärsimyshistorian. Maalausten pohjana oli Via Dolorosa, mutta Lavosen kärsimyskertomus poikkeaa siitä hieman.


"Taiteilijalle nämä eivät olleet vain kuvia, vaan sisältöjä. Juuri sisältö oli suurin ponnistus.", sanoo Lavonen.


Kokonaisuuden täydentää Rauhalan ja Lavosen yhdessä maalaama pylväs.


Osmo Rauhala: "Kuolema ei ole elämän päätepiste vaan kaksoispiste."

Kävin kirkossa...

Tänä kesänä kävin kahdessa hyvin erityisessä kirkossa. Ensimmäinen niistä on Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jossa olen halunnut käydä siitä lähtien, kun muutama vuosi sitten ostin siitä kertovan kirjan.




Täysgotiikkaa edustava kirkko on rakennettu 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa. Kellotapuli on vuodelta 1813.


Jo sisään astuessa pääsee ihastuksen huokaus: Kaikki seinät ja katot ovat täynnä maalauksia!




Aaah, ihania! Al secco -menetelmällä tehdyt maalaukset ovat vuosilta 1513 - 1516, alkuperäisimmät ja laajimmat Suomessa.


Seinissä ja katoissa on 180 Raamatun tapahtumaa ja pyhimyskertomusta luomisesta viimeiseen tuomioon.




Jotenkin pidän tästä alttarista, kuluneista lankuista, pylväistä ja kaiteista sekä kauhtuneesta punaisesta maalista ja samettityynystä.


Kirkko on täynnä näkemistä; yksi käsityöläisten taidonnäyte on vuodelta 1701 oleva saarnaspulpetti.




Hieno ja koristeellinen, ja sitä kannattelee liikuttava puu-ukkeli, Kristoforos. Sitä kun katsoo, tulee heti halu antaa kunnon kolehti, niin vetoava on sen katse.


Kaiken tämän kauneuden ja taidokkuuden lisäksi kirkossa on nelisenkymmentä puuveistosta, joista kuuluisin on ns. Liedon mestarin 1300-luvun alkupuolella tekemä Hattulan Madonna.


Ennen seurakuntalaiset saatiin elämään kurissa ja Herran nuhteessa pelotteella ja nykyään kirkko huolehtii seurakuntalaisten hyvinvoinnista jopa villaisilla penkinlämmittimillä - kirkko taitaa olla melko viileä myös kesäisin, talvella se ei olekaan käytössä.




Kirkossa oli niin rauhallista ja kaunista, että luulen käyväni siellä joskus toistekin.

Der Kölner Dom

Tämän reissun postauksista tulee nyt sokerina pohjalla se, mikä on Kölnissä Se Juttu: Kölnin tuomiokirkko. Sitä ei voi ohittaa, niin mahtava se on. Ensimmäisen kerran näin sen vuonna 1989 interraililla. Vaihdoimme junaa Kölnissä ja koska olin kuullut, että tuomiokirkko on ihan päärautatieaseman vieressä, pingoin asemalta ulos vain nähdäkseni sen. Ja siinähän se tökötti (tornit eivät mahtuneet tähän otokseen, ovat oikealla):


Ihailin kirkkoa sen viisi minuuttia, mikä minulla oli silloin aikaa, ja painelin takaisin laiturille ystäväni ja rinkkojen luo. Enpä silloin arvannut, että jo vajaan vuoden päästä asuisin Kölnissä. Enkä myöskään sitä, kuinka harvoin siellä kävisin (kurssin jälkeen 1992 ja nyt 2010).


Kirkko on mykistävä ulkoa, mutta myös sisältä. Tilaa on valtavasti. Korkeus tuo avaruutta ja isot lasimaalausikkunat valoa, vaikka niitä ei ulkopuolelta juuri huomaa.


Kirkko on goottilaista tyyliä ja sen rakentaminen kesti yli 600 vuotta (1248 - 1880). Korjattavaa riittää ja kuvistakin näkee, kuinka korjatut kohdat ovat ihan valkoista kiveä ja vanhimmat ovat tummuneet lähes mustiksi. Luulin ensin, että kameran muistikortissa oli joku vika, kun alla oleva kuva näyttää tuolta, mutta ei, värierot ovat oikeasti noin suuret.




Tornit kohoavat 157 metrin korkeuteen ja 98 metrin kohdalla on näköalatasanne. Olen kiivennyt sinne pari-kolme kertaa, mutta nyt ne 533 askelmaa kapeassa kierreportaikossa tuntuivat ihan liian rasittavilta... Laiskuus valtasi ja jalkakin oli kipeä... (Nyt toki kunnossa jo.)



Vaikuttavin näky on illalla, kun koko kirkko on valaistu hopeanhohtoiseksi. Näyttää siltä kuin se olisi tipahtanut taivaasta kaiken keskelle.



Kölniläinen instituutio Paljasjalat sattui konsertoimaan tuomiokirkon aukiolla juuri kun olimme Kölnissä. Väkeä näytti riittävän. Me ihailimme moniväristä tuomiokirkkoa ja istuskelimme monien muiden tavoin katukuppilassa. Musa kuului ihan riittävän hyvin sinnekin ;-D