Heljä ja kuriton kaunosielu

 

Eräänä lokakuun lauantaina Espoon modernin taiteen museossa Emmassa oli erityinen päivä: Taiteilijaprofessori Heljä Liukko-Sundström ("Heljä vain" myös meille, jotka tapasimme hänet ensimmäistä kertaa) esitteli Birger Kaipiaisen näyttelyä ja sitten vierailimme hänen johdollaan Arabian "Taivaassa" eli Arabian tehtaan Taideosastolla 9. kerroksessa.

Näyttelyn kuraattori, dosentti Harri Kalha on jaotellut Kaipiaisen tuotannon neljään eri tyylilliseen ja ajalliseen kauteen.

Lyyrisen materialismin kaudellaan (vv. 1939 - 1949) Kaipiainen kääntyi aiheissaan ihmisen sieluun ja hänen työnsä olivat runollisia ja herkkiä.

Sodan jälkeen Kaipiainen siirtyi modernimpaan ja pelkistetympään tyyliin, josta esimerkkinä alla Kolme sulotarta vuodelta 1952.

Kaipiaisen teoksista kertoessaan Heljä puhui myös paljon siitä, millaista elämä ja työskentely Arabian Taideosastolla oli Kaipiaisen aikana. Kuvaavaa hänen mielestään oli taiteilijoiden toisiaan kohtaan tuntema kunnioitus. Jos jollakulla taiteilijalla oli vähäinenkin epäilys, että hänen työnsä muistutti toisen tyyliä, hän otti asian itse puheeksi: "Enhän vaan ole tullut liian lähelle sinun töitäsi?" Tässä siis hienostunut kannanotto nykypäivien plagiointikohuihin.

1960-luvulla suomalaisessa muotoilussa olivat vallalla pelkistetty linjakkuus ja vähäeleisyys. Mutta ei Kaipiaisella! Radikaalin ornamentalismin kaudellaan (vv. 1965 - 1978) hän teki kukka- ja lintuveistoksia, joissa koristepinta ja voimakkaat värit olivat pääosassa. Tällä kaudella syntyi myös Paratiisi-astiasto, mutta sitä tuotettiin vain nelisen vuotta liian korkeiden tuotantokustannusten vuoksi. Hieman uudistettuna Paratiisi otettiin jälleen tuotantoon vuonna 1988.

Uransa loppuvuosina maagisen pittoreskilla kaudella (vv. 1979 - 1988) Kaipiainen palasi luomaan kuvia vateihin, mutta ilman henkilöitä. Tyypillisiä olivat lavastemaiset näkymät autioilta verannoilta tai juhlasaleista juhlien jälkeen. Juhlavuutta saatiin aikaan myös uudella tekniikalla, helmiäismäisellä lysteripinnalla.

Näyttelykierroksen jälkeen hyppäsimme linja-autoon ja huristimme Arabialle ja suoraan tärkeimpään paikkaan; Taideosastolle.

Tässä huoneessa Birger Kaipiainen työskenteli Arabian-vuosikymmenensä. Nyt huone ja pöytä on ollut jo kauan Heljän, joka peri paikan Kaipiaisen jälkeen. Arabian Taideosasto oli aikanaan kuin suomalaisen muotoilun ja taiteen näyteikkuna maailmalle. Taideosastoa esiteltiin usein korkea-arvoisille vieraille ja Presidentti Kekkonenkin oli tuttu näky siellä.

Yllä on Terho Reijosen työpöytä samassa huoneessa; hän toimi Kaipiaisen työparina ja teki mm. lintuveistosten kaikki savihelmet. Alla Kaipiaisen entinen ja Heljän nykyinen työpöytä, jonka ääressä Heljä työskentelee edelleen kolme päivää viikossa; loppuviikon hän työskentelee ateljeessaan Humppilassa.

Heljän tarinoista jäi mieleen monta asiaa. Yksi niistä on se, että monet suuret ihmiset ovat vaatimattomia; kun tietää, mitä on ja mitä osaa, ei ole mitään tarvetta tuoda itseään jatkuvasti esille, ei ole mitään tarvetta päteä. Toinen on se, että meidän ei pitäisi menettää kykyämme katsella maailmaa lasten silmin.

Designista piittaamaton henkilö poikkesi mööpelikauppaan

Tapahtumalla oli arvaamattomia seurauksia... Kuuden viikon päästä keittiössä oli ensin tyhjää ja sitten pahvilaatikoita, joiden kyljessä oli tässä taloudessa ennen näkemätön nimi.

Availin paketteja jännittyneenä - onkohan se sellainen kuin haaveilin???

ON SE, ihan just semmoinen kuin pitääkin!

Pirkka. Ilmari Tapiovaara 1955.

Mutta ei auttanut sertifikaatti, ei. Joku oli tössinyt ja pahasti. Pöytä keikkui. Mööpelikaupan asentaja kävi paikalla mittanauhan kanssa; yksi jalka oli 3 mm lyhyempi kuin muut. Viikon päästä tulivat uudet jalat ja luulin, että homma on kunnossa. Asentaja vaihtoi jalat ja käänsimme pöydän oikeinpäin.

Oli kuuma, aurinkoinen päivä ja rullaverho ja tavallinen verho olivat kiinni. Kuinka sattuikaan, että niiden raosta tuli pöydälle aurinkoviiru. Huomasin saman tien, että pöydässähän on lommo! Tehdas on kiinni heinäkuun... Jokohan syyssateiden aikaan minulla on merkkinsä mukainen korkealuokkainen ja virheetön desingkalusto???

Yhden virheen voi korvata pahoittelulla, mutta kahta ei. Siispä jännitän myös sitä, minkälaisen hyvityksen Artek minulle keksii.

Liikkis

Hankin adventtikynttelikön. 1 €. Metallia. Jonkun omaa designia. Ei tältä vuosituhannelta. Kynttilä alkuperäinen. Liina 0,5 € samalta aikakaudelta.


Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa, ystävät!

Wirkkalan mehusettejä

Olipa kerran yhdet sukujuhlat, 65-vuotispäivät. Niistä on jo melko monta vuotta, mutta juhlista lähtien puoli sukua on etsinyt kissojen ja koirien kanssa Tapio Wirkkalan violettia lasikannua. Kannu onneton kun kolahti tiskatessa altaanreunaan ja meni rikki.

Kesälomallani elokuussa pistäydyin eteen tupsahtaneella lohjalaisella kirppiksellä ja se kyllä kannatti: Siellä vitriinissä nökötti etsitynlainen kannu + kuusi lasia. Hinta 100 euroa eikä niitä myyty erikseen. Tohkeissani laitoin serkulleni tekstarin ja hän soitti samantien takaisin: Osta ne! Tutkin kannun ja lasit; kaikki virheettömiä ja kannussa nimenomaan kirkas kahva niin kuin alkuperäisessäkin oli.

Alkuperäisen kannun särkyminen oli onnistuttu pimittämään kannun varsinaiselta omistajalta (tädiltäni) kaikki nämä vuodet ja nyt on hyvät mahdollisuudet, ettei katastrofi koskaan paljastu. Äsken sain mehusetin lopulta toimitetuksi serkulleni (se oli kolme kuukautta olohuoneessani pahvilaatikossa ja silti en saanut otetuksi siitä kuvaa). Olimme molemmat tyytyväisiä ja pidimme hintaa aika siedettävänä, koskapa kukaan suvusta ei ollut näiden vuosien aikana löytänyt kannua.


Mutta todellisesta löydöstä voidaan puhua vasta nyt: Kävin pitkästä aikaa yhdellä kirppiksellä, joka on niin hankalasti auki, etten yleensä koskaan pääse sinne ja nytkin minulla oli aikaa vain vajaa puolituntinen. Heti kun astuin ovesta sisään, bongasin astiapöydällä Wirkkalan samaa sarjaa olevat siniset mehulasit 6 kpl. Menin pöydän ääreen ja katsoin laseja; ihan samat - samat pystyviirut, epätasaisesti aaltoileva reuna ja samantuntuisia kädessä kuin violetit olivat olleet. Koskapa näytti siltä, ettei paikalla ollut ketään valveutunutta ostajaa, jätin lasit siihen, tutkin kaikki astiat, pöytäliinat, kirjat jne. ja vasta lopuksi palasin lasien luo. Otin ne ja menin kassalle. Siinä kun kassalla oleva mieshenkilö kaiveli minulle pakkauspaperia ja peri maksua, mainitsin ohimennen, että lasit ovat Tapio Wirkkalan. Ei mitään reaktiota! Onneksi, sillä tajusin samantien, ettei sitä olisi kannattanut sanoa, koska se johtaa heti yleiseen hintojennousuun.


Lasit (Malli nro 2065, valmistusvuodet 1962 - 1969) maksoivat 0,60 e/kpl eli 6 kpl yhteensä 3,60 e. Tätä sanoisin kohtuulliseksi hinnaksi!

Leidin leningit ja kuvat

Joskus keväällä Hesarissa oli kiva juttu Lady Ostapeckistä ja hänen valokuvistaan. Niinpä kesälomalla suunnistin Tampereen Vapriikkiin katsomaan näyttelyä.



Lady Ostapeck on vuonna 1918 syntynyt amerikansuomalainen muotokuvaaja, joka löysi 1960-luvulla vanhan paljekameran kirppikseltä ja alkoi ottaa fantasiavalokuvia. Niissä kuvattavat ovat pukeutuneet vintagepukuihin ja koruihin, jotka Lady on etsinyt ja löytänyt kirppiksiltä.




Lady halusi ottaa kuvattavistaan kauniita kuvia, joissa on pehmeä tunnelma. Hän ei koskaan kuvannut kiireessä, vaan halusi aina ensin tutustua kuvattavaan ja saada siten tämän hyvät puolet esille.





Lady rakastaa muodin historiaa ja kuvausrekvisiitta - puvut, asusteet ja korut - ovat 1840 - 1950-luvuilta.



Ladyn tyyli -näyttely ilahduttaa vintagepuvuista ja vanhanaikaisista valokuvista kiinnostuneita Vapriikissa maaliskuuhun 2012 saakka.

Ilahdutin kahta ihmistä

Muutama viikko sitten huomasin, että työmatkani varrella olevan S-marketin kyljessä on kukkakauppa ja jopa oikein hyvä kukkakauppa! Olen käynyt samassa marketissa ties kuinka kauan ja vasta nyt olen hoksannut kukat... Ennen ostin usein itselleni kukkia, mutta sekin tapa on unohtunut. Onko työni tosiaan ollut usean vuoden niin rasittavaa, että kaikki mukava on jäänyt unholaan? Täytyy sanoa, että Kyllä! Onneksi tilanne on muuttunut ja energiaa riittää nykyään myös mukaviin asioihin.

Kukkakauppias on hyvin puhelias (tai ehkä asiakkaita käy liian harvoin); nytkin ehdimme jutustella vaikka mitä samalla kun hän sitoi kimppuni. Hän antoi myös kukista pitäville naimattomille naisille hyvän vinkin, jonka nyt hyvää hyvyyttäni kerron teillekin ;o) "Jos haluat saada kukkia, ota autokauppias!" Hänellä käy kuulemma parikin autokauppiasta ostamassa vaimolle kukkia joka viikko.



Talvilomaan on vielä muutama viikko, mutta pähkäilen täyttä päätä, mitä tekisin silloin - reissaamista Suomessa, kaupunkiloma Euroopassa... Ei, luulen, että teen ihan jotain muuta...

Finlaysonin hempeän vaaleanpunaisen ison pöytäliinan löysin viime viikonloppuna kirppikseltä. Kuin pakasta vedetty, tärkit ja kaikki, ei varmaan koskaan käytetty. Kahdeksan euroa. Aalto-maljakko saatu entisessä työpaikassa, kun yksi pomo halusi päästä siitä eroon firman muutossa. Tottahan toki otin maljakon iloisena vastaan!